Sivut

lauantai 8. elokuuta 2015

Inspiraatio hukassa


Kuten ehkä blogin päivittymisvauhdista on voinut päätellä, on minua jo pitempään vaivannut inspiraation puuttuminen. Käsityökorin keskeneräiset tekeleet eivät ole yhtään sen valmiimpia kuin puoli vuotta sitten, enkä ole aloittanut uusia projekteja ainakaan pariin kuukauteen. Yhden vaivaisen tiskirätin neuloin viime viikonloppuna, kun muistin, että olin luvannut sellaisen K:n äidille viedä ja olin menossa seuraavana päivänä kylään. Luulin, että viimeistään tuo pikku projekti saisi minut muistamaan, miksi ylipäätään teen käsitöitä, mutta inspiraatiota ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Myöskään kameran muistikortille ei ole tallentunut mitään inspiroivaa sitten mökkiloman (paitsi tuo vaaleanpunainen pilvi tältä viikolta). Kännykän kameralla olen ottanut kuvia ja niitä somessa jakanut, mutta varsinainen kuvaaminen on jäänyt aivan totaalisesti. Usein kännykkäkameralla kuvia ottaessani mietin, että olisipa hyvä, jos nyt olisi oikea kamera, niin saisin paremman kuvan, mutta kamera on noina hetkinä ollut kotona. En siis ole erikseen muistanut/jaksanut/viitsinyt ottaa kameraa minnekään mukaan.

Kuvittelin, että inspiraation puutos johtuisi loman tarpeesta ja yleisestä väsymyksestä. Loma ei kuitenkaan tuonut parannusta asiaan. Otin viikon mökkilomalle lyijykynät ja paperia sekä muutaman keskeneräisen käsityön mukaan, mutten edes ottanut niitä laukusta esille koko aikana.

Uusia reseptejäkään ei oikein ole tullut kokeiltua. Ruuan laitto ylipäätään tuntuu jotenkin rasittavalta, joten olemme poikaystävän kanssa laittaneet arki-iltaisin lähes aina pelkkää salaattia vaihdellen proteiinilähdettä fetajuuston, kanan ja halloumin välillä. Viikonloppuisinkaan emme ole kokkailleet mitään mainitsemisen arvoista - vanhoja suosikkeja vain.

Jopa kynsien lakkaaminen on jäänyt. Kyllä minulla yleensä jotain lakkaa kynsissä on, mutta on voinut kulua viikkokin ilmaan mitään lakkaa edellisten lakkausten poistamisen jälkeen, enkä ole tehnyt mitään erikoisempaa kuin yhden värin lakkauksia.

Mitä tulee innostumiseen muiden tekemistä asioista, on silläkin saralla tapahtunut aikamoinen floppi. Lueskelen blogeja vain satunnaisesti, eikä mikään oikein ole sytyttänyt minua niin kuin aikaisemmin. Toisaalta tietysti muiden blogien lukeminen muistuttaa minua siitä, etten itse ole saanut mitään aikaiseksi viime aikoina, mikä saattaa johtaa blogien lukemisen vähenemiseen, mikä puolestaan ei ainakaan lisää inspiraatiotani. Tästä voikin muodostua eräänlainen noidankehä.

Olen myös miettinyt blogin lopettamista useampaan otteeseen. Vielä en ole sitä tehnyt, koska toivon kovasti, että inspiraation puutos olisi vain väliaikaista. Selailin kuitenkin blogiani taakse päin ja yritin muistella, milloin viimeksi olen oikeasti ollut inspiroitunut jostain, ja tulin siihen tulokseen, etten ainakaan tämän vuoden puolella. Pelkään siis, että tämä vaihe on nyt jäänyt ikävästi päälle.

Olen yrittänyt miettiä, mistä tämä kaikki johtuu. Jotenkin ajoitan inspiraation vähenemisen alkamisen viime syksyyn, jolloin aloitin varsinaisesti väitöskirjan tekemisen (muiden töiden ohella). Tekisi mieli syyttää väitöskirjaa tästä(kin), mutta jotenkin tuntuu, ettei sekään nyt voi aivan pitää paikkaansa. Minulla on ollut tosi rankkoja opiskelu- ja työjaksoja aina blogin aloittamisesta asti, mutta ne eivät ole kukistaneet inspiraatiota kuin hetkellisesti ja lähinnä ajanpuutteen muodossa. Toki olin kovin kiireinen viime keväänä, mikä näkyi kyllä väsymyksenä, mutta jotenkin näen inspiraation puuttumisen erillisenä siitä.

En haluaisi, että elämäni on jatkossa vain väitöskirjaa/töitä, liikkumista (olen jaksanut liikkua oikein mukavasti, joten en näkisi itseäni varsinaisesti masentuneena - siitäkin nimittäin kokemusta löytyy), television katselua ja kotitöitä. Olen aina tykännyt tehdä kaikenlaista luovaa, kuten piirtää, soittaa (silloin kun se vielä oli mahdollista), tehdä käsitöitä, ottaa valokuvia, leipoa, kirjoittaa ja sen sellaista - luovuuden purkamisen tapa vain on vaihdellut päivästä, viikosta, vuodenajasta ja elämänvaiheesta riippuen. Varsinkin tällä hetkellä se, mitä teen työkseni, on niin teoreettista pakertamista, että mielestäni se kaipaisi vastapainoa kaikesta luovasta ja värikkäästä. Miksi siis en innostu asioista niin kuin ennen?

***

Kirjoitin tämän tekstin lähinnä itselleni, mutta koska koko tämä inspiraation puuttumiskysymys liittyy niin läheisesti blogini teemaan ja koko olemassaoloon, halusin julkaista sen täälläkin. Ehkäpä teidän lukijoiden joukosta löytyisi joku, joka on kokenut samankaltaista. Olisiko jollakulla vinkkejä inspiraation takaisin houkuttelemiseen?

4 kommenttia:

  1. Aina energia ei vain riitä kaikkeen. Ehkä jokin kiva käsityökurssi herättäisi innostuksen uudelleen? Mulla on ollut vähän samaa vikaa viime aikoina. Itse syytän kiirettä: iltaisin ei ole jaksanut tehdä oikein mitään. Kyllä se inspiraatio sieltä vielä iskee, älä huoli! Käsillä tekeminen on verissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva Krisse kun kommentoit! :) Kävin viime lukuvuoden ajan akvarellikurssilla työväenopistossa ja ajattelin jatkaa sitä harrastusta - sillä lailla ainakin olisi tietty aika ja paikka luovuudelle, vaikkei muuten mitään jaksaisikaan tehdä. Onhan se totta, että ei sitä ihan kaikkea jaksa samanaikaisesti. Toivotaan, että meillä molemmilla inspiraatio tekee paluun syksyn saavuttua! :)

      Poista
  2. Täällä pyöritään vähän samoissa tunnelmissa; inspiraatio vähän kaikkeen puuttuu kokonaan. Käsitöitä en ole muutamasta surkeasta sukkaparista huolimatta oikein tehnyt, kortteja paskarrellut sitäkin vähemmän ja ruuanlaittokin on yhtä tappelua, vaikka se muka oikea ammattinikin on. Työkin on yhtä tuskaa; lypsän poikaystäväni navetassa lehmiä nyt viidettä kuukautta putkeen ja luulin sitä aikaisemmin unelmatyökseni, mutta totuus olikin tarua ihmeellisempää ja huomaan masentuvani koko hommasta.

    Oma inspiraatio hukkui jonnekin tulevaisuuden ajattelun alle; viime syksynä kun tapasin nykyisen avokkini, alkoi hirveä pohdiskelu, että mitähän sitä itselleen ja itsellänsä tekee, kun maaliskuussa valmistun. Viikonloput ja kaikki lomat menivät navetassa, kunnollista lomaa en ole siis viettänyt pitkiin pitkiin aikoihin. Homma on vain pahentunut nyt, kun muka onnellisesti asun poikaystäväni kodissa (ja huomaa, avokin koti, ei minun). Sitä suunnittelee ja suunnittelee, että maalaan tuon ja teen tuota ja tämän ja tollasta ja sitten ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi, kun tuntuu että aikaa on niin vähän ja hommaa olisi niin julmetusti. Päivät kiirivät, kun tuntuu että muutamassa tunnissa navettatöiden välissä pitäisi ehtiä hoitaa koko maailmaa.

    Odotan sitä hetkeä, kun alan taas nauttia siitä hetkestä, kun lehmät on hoidettu ja ne onnessaan ja hiljaisina mutustavat rehujaan ja saan lähteä aamukahville/yöpuulle. Ennen se oli päivän paras hetki, nyt se tuntuu yhdentekevältä; että onpa taas tämä tehty, kohta uudestaan. Tuntuu että kuljen väsyneenä ylikierroksilla, vaikka todennäköisesti vain poljen uupuneena paikallani. Päivä kerrallaan kun jaksaisi kulkea, eikä koko ajan huolehtia seuraavasta päivämäärästä.

    Jospa sitten syksyllä, kun tämä maatalon elämäkin tavallaan rauhoittuu talviteloille, alkaa se omakin inspiraatio heräillä. Ja toivottavasti sinullakin :) Sori, tästä tuli varsinainen valitusvirsi, mutta olipa ihanaa päästää vähän ajatuksia aivoista karkuun, kun joku muukin tuntuu olevan niin samassa tilanteessa kuin itse! kiitos (kai) siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Annika! Kuulostaapa ikävältä tilanteelta :( Olet selvästi loman tarpeessa! Toivottavasti maatilan elämä pian rauhottuu niin pääset keräilemään voimiasi.

      Varmaan aika luonnollista, että noin isossa elämänmuutoksessa sitä miettii omaa paikkaansa maailmassa. Itseni kohdalla olen huomannut, että minulla menee ainakin puoli vuotta sopeutua uusiin tilanteisiin: ensimmäisien kuukausien aikana tuntuu, että tekisi mieli luovuttaa, kun uusi tilanne väsyttääkin eikä olekaan ihan sitä mitä odotti. Sitten jossain vaiheessa yleensä alkaa helpottaa. Mutta jos ei helpota, niin sitten pitää uskaltaa tehdä suunnan muutos, kun ei ole kuin tämä yksi elämä käytettävissä.

      Ehkä vähän tähän liittyen olen viime aikoina pohtinut myös sitä, miten osaisi olla ja nauttia jokaisesta päivästä ja luopua "sitten kun"-ajattelusta. Jos jään odottamaan sitä, kun väitöskirja on valmis tai kun olen hoikempi, menee itse elämä sivu suun. Vielä en ole ihan löytänyt ratkaisua, mutta asian tiedostaminen varmasti on jo yksi merkki oikeasta suunnasta.

      Sinun tilanteessasi en ollenkaan ihmettele, että inspiraatiokin on jäänyt jonnekin matkan varrelle - eihän energia voi riittää kaikkeen, niin kuin Krissekin tuossa ylempänä totesi. Varmaankin jonkinlainen akkujen lataus olisi paikallaan - toivottavasti sinulla olisi pian mahdollisuus sellaiseen!

      "Asioilla on tapana järjestyä" sanovat aina äitini ja mummoni, ja ainakin tähän mennessä se on aina pitänyt paikkansa! Tsemppiä ja jaksamista sinulle, eiköhän se inspiraatiokin taas meidät jossain vaiheessa löydä :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...